Niitä päiviä

Tää on taas niitä päiviä. Päiviä, jolloin herää väsyneenä, liian aikaisin. Päiviä, jolloin oma keho tuntuu vieraalta ja pahalta heti aamusta ja jatkuu iltaan asti. Päiviä, jolloin tekisi mieli luovuttaa, päästää itsensä menemään, antaa sairauden viedä, mennä virran mukana. Päiviä, jolloin tekisi mieli kuihtua, haihtua ja hävitä, hiljaa ja jälkiä jättämättä. Päiviä, jolloin hymy on vain kasvolihasten käyttämistä väkisin. Päiviä, jolloin joku painava pitää minut sisällään.

Kun syöminen on vain pakottamista. Jokaisella haarukallisella tekisi mieli jättää syömättä. Jokaisella ruualla jättää ottamatta. Mutta on pakko. Ja kun sairaus laittaa ajattelemaan, että syödä täytyy siksi, ettei muut huolestu. Koska enhän minä tarvitse ruokaa. Vettä juon, koska se tuntuu hyvältä. Kaikki muu on ylimääräistä.

Tää on päivä, jonka tiedän menevän ohi. Ja nää on fiiliksiä, joita ei enää onneksi ole koko aikaa. Ei enää joka päivä ja joka hetki. Mutta nää päivät on silti vaan niin rankkoja. Väsyttäviä, uuvuttavia. Mutta vaikka välillä tekisi mieli luovuttaa, jaksan silti, koska tiedän, että joku päivä on parempi. Ehkä huominen, ehkä ensi viikolla. En tiedä milloin, mutta tiedän sen tulevan.

Sen takia jaksan. Vaikka väkisin.